Vaikka tiesin narun olevan vahva, silti hirvitti. Jos naru pettäisi, kaatuisin suorilta jaloin suoraan eteenpäin kasaan, jossa oli kaikenlaista ruosteita metalliromua. Piikkilankaa, auki leikattuja tynnyreitä, kanistereita, polkupyöränraatoja, kaikenlaista sellaista, minkä sekaan en tahtoisi joutua alastomana ja koko painollani. Toinen vaihtoehto kaatumiselle olisi ollut otteen pettäminen. Naru kyllä oli kieputettu ranteitteni ja kyynärvarsieni ympäri niin moneen kertaan, että vaikka taivas tippuisi niskaan, ote tuskin pettäisi.
Mutta sitä kun antaa itselleen luvan pelätä, sitä sitten tosiaan pelkää, pää täyttyy kauhukuvilla. Minä vain näin kaiken sen likaisen ja terävän rautaromun (ja hämähäkit, mitä epäilemättä oli joka puolella), siellä metsässämme olevassa kuopassa, sellaisessa, minne menneet sukupolvet ja tilan entisen omistajat olivat survoneet vuosikymmenien rojut.
On epämiellyttäviä kuvauspaikkoja ollut muitakin.
Tai siis ei paikoissa ole ollut mitään vikaa, mutta siellä alastomana olemisessa on kyllä ollut.
Joulukuinen puro. Helmikuinen hanki. Pienellä kalliolla narun varassa. Maaliskuinen jäinen lampi.
Tuo naru on mielenkiintoinen. Kahdet kuvaukset olen sen varassa tehnyt. Kuten jo kerroin, romukuopalla oli vahva etunoja, naru oli kiinni selkäni takana olevassa puussa. Naru kesti, puu kesti, ote kesti mutta silti pelko oli iso. Kalliolla sen sijaan naru oli ylempänä olevassa puussa kiinni ja vyötärön ympäri, siinä nojasin taaksepäin. Valtavan vahva tuntui eloonjäämisviettini olevan (siinä pienen pienellä kalliollakin), kun en millään meinannut uskaltaa päästää käsiä narusta irti, enkä toista jalkaa maasta. Muistan kun kuvatessa raivosin itselleni, ”Päästä nyt irti siitä köydestä et sinä minnekään tipu etkä kaadu kun naru menee vyötärön takaa nojaa nyt siihen naruun ja päästä nyt perkele IRTI!!”
Mutten uskaltanut kuin vasta ihan lopussa, kun olin jo kauan kuvannut. Ehkä sitä viimein sain selän tarpeeksi kaarelle ja toisen jalan irti maasta, kun alkoi jo kropassa tuntua, taaksepäin nojaaminen, selkä huusi armoa.
Riisuttu kaksisuuntainen – todella paljon epämukavuuksia
Sään takia ei noissa kalliokuvauksissa ollut hätä. Heinäkuinen päivä, taivas oli pilvessä, lopussa taisi alkaa sade, mutta silti, lämmintä oli viisitoista astetta.
Kylmä ei siis varsinaisesti ollut, mutta monissa muissa kuvauksissa kyllä oli kylmä. Todella kylmä on myös ollut useissa kuvissa. Terveyden kannalta haastavan kylmä on ollut onneksi vain muutaman kerran, mutta ei nyt varsinaisesti vaaraa ole ollut, kun ei tuo kylmäaltistus ole ikuisuuksia kestänyt.
Ai kylmin kaikista kuvauksista?
Hmmm. Täytyy miettiä hetki. Kuvia on kuitenkin lähes sataviisikymmentä, omakuvaprojekti kun alkoi vuonna 2023, hetki menee kun pohdin.
Joo, kyllä, nyt tiedän kärkikaksikon!
Maaliskuun lopun uimalampi, kun jää oli vielä ohuena lauttana lammen keskellä.
En pidä kylmästä, enkä pidä uimisesta. Tuossa suuri yllätys oli se, että minun oli pakko uida. Meidän kylän uimalampi on matalahko, ilmoitustaulun lapussa luki että laiturin päässä on metrin verran vettä. Mutta minun matikkapäänupin mukaan, jos vähän laiturin puolivälin jälkeen on pohja katoamassa jalkojeni alta, jolloin laiturin päässä täytyy minun satakuusikymmentä senttisen jo uida, niin olihan siellä sitä vettä. Se oli yhdenlainen järkytys, jäätävän veden lisäksi, mutta ei siinä viitsinyt takaisinkaan kääntyä, johan siellä oltiin.
(Tajusin vasta jälkikäteen, että enhän minä tiedä milloin se veden syvyydestä kertova lappu sinne on tuotu… Kymmenen vuotta sitten, kuivana heinäkuuna, kun vesi oli matalalla?)
Siinä lammessa odotellessa tuli hetkeksi ohikiitävä ajatus, että jos en jaksaisi tai pystyisi uida takaisin rantaan, edes sitä muutaman metrin matkaa niin sinnehän jäisin; kukaan ei tiennyt missä olen, eikä ketään edes ollut kotona, eikä sunnuntaiaamuisin meidän kylällä turhan paljoa liikennettä ole. Eloonjäämisvietti ja pelkojen täyttämä pää, enkös siitä jo kirjoittanut?!
Kylmyyden kärkikaksikkoon menee heittämällä myös pakkaslumessa makaaminen
Uusi lumi vajaan parinkymmenen asteen pakkasessa, sellainen lumi, mikä pöllähtää puhaltaessa, se kun tarttuu ihoon niin se sitten tarttuu. On niin kylmää, että se tuntuu melkein polttavalta. Ja kun nousee ylös sieltä makuulta, valuu lumi pitkin ihoa, palellututtaa koko matkalta.
Sellaisessa ei ihan kauhean kauaa kannattaisi makoilla, varsinkaan kun oli kuusitoista astetta pakkasta. Kuvaukset sillä kertaa kestivät seitsemän minuuttia, mutta suurimman osan ajasta joko yritin lämmitellä tunika päällä ja sukat ja pipo ja hanskat myös, tai sitten kiipesin ylös tai alas tikkaita, kameran luo. Kun alastomana menee tunnottomien sormien ja varpaiden kanssa pitkin liukkaita tikkaita, sai siinä aika varovaisesti mennä (taas ne kauhukuvat päässäni!). Kuitenkin sen verran taistelutahtoa löytyi, että kahteen kertaan asetuin makuulleni siihen hankeen. Siellä lammessa kerta riitti, en olisi pystynyt uudestaan menemään, ei vaikka ei ensimmäisestä setistä olisikaan löytynyt hyvää kuvaa. Nyt onneksi löytyi, ei mennyt hukkaan yksi harvoista avantouintikerroistani.
Kylmyyden kärkeen mahtuu myös se joulukuinen puro. Se oli jäätävä ja myös epämiellyttävä. Ei syvä puro ollenkaan, muttei myöskään puhdasvetinen, eikä tietoa mitä kaikkia pelottavia ameeboja siellä asustelee.
Selvisin siitäkin.
Yhteistä näille kaikille haastavammille kuvauksille on se, että valmiit kuvat ovat hienoja
Harmillista minun ja tulevien kuvien kannalta on tietoisuus siitä, että kun minä vähän kärsin ja joudun kuvauksissa kärvistelemään ja venymään todella pitkälle epämukavuusalueelleni, on jälki uppoavampaa. Kuvasta tulee tuolloin vaikuttavampi.
Vaikka kuinka tuon haluaisin kieltää, silti, niin se vain on. Kun revin itsestäni enemmän irti kuin mitä haluaisin, se näkyy.
Alun perinhän tuo koko homma oli ”muuttuva maisema muuttuva keho”-ajatuksella, silloin kun vuoden 2023 alussa homman aloitin. Säätä ja maisemaa ja minä siinä jossain. Sillä tavalla se pitkään menikin. Vasta kolmaskymmenes kuva, heinäkuun lopulla kuvattu, oli täynnä merkitystä. Se oli myös kuva, jossa hiukan jo jouduin kärsimään ja melko yllättävällä tavalla. Tuo kärsimys kyllä oli once in a lifetime, ehdottomasti, enää en samaa virhettä tee.
Silloin oli helle. Kuvasin kolme erilaista kuvaa perättäin, niistä vain tämä yksi päätyi valmiiksi kuvaksi. Ensimmäinen ja viimeinen kuva, niissä oli hellesää, mutta tämän kuvan aikana oli rankkasadekuuro ja kovat tuulenpuuskat.
Mutta ei se sääkään ollut se haastavin, ei ollenkaan, vaikka ne isot vesipisarat jäisiltä tuntuivatkin. Selän kutina illalla, sellainen mihin mikään ei auttanut, se oli pahin.
Kuvatessa makasin maassa. En todellakaan ole omassa paikassani maatessani heinäkuisen heinikon keskellä; olen varma, että sieltä joku hyppykuppa hyökkää kimppuuni, tai vielä pahempana, hämähäkit.
Ei tullut hämähäkkejä, eikä mitään bakteeria, mutta silti, poltin selkäni. Kärvistelin illalla, kun kuumat kutisevat ärhäkät ohuet juonteet kulkivat pitkin yläselkääni, enkä niitä saanut edes suihkussa hiipumaan. Peilistä kun katsoin, oli kuin ohuita punaisia kohokuvioita olisi ollut selän täydeltä.
Mitä helvettiä??
Poltin itseni mutta jos kerran makasin maassa, ja vettä satoi, niin millä sitten poltin itseni??
Kasveilla.
Tiesitkö, että se on mahdollista?
En minäkään tiennyt.
Sen nimi on fytofotodermatiitti eli suomeksi auringon ja kasvien kemikaalien aiheuttama ihottuma.
Minä makasin kimpuksi tekemieni koiranputkien päällä, keräsin niitä aikaisemmin ja unohdin siihen maahan. Ilmeisesti sieltä niiden katkaisupinnoista tuli ihooni kasvien nestettä. Hilpeää oli se, että aurinkoahan sain selkääni vasta tuntien päästä, kun olin saunajäähyllä ulkona, selkä vasten kauniisti paistavaa ilta-aurinkoa. Jos ei auringonvaloa olisi iholleni tullut, ei olisi ollut mitään ongelmaa.
Se oli tämän omakuvaprojektini ensimmäinen epämukava kuvaus, silloin vajaat kolme vuotta sitten.
Eikä se ollut pelkästään sen ihoreaktion takia. Kuva oli syvempi kuin aikaisemmat. Halusin sillä kertoa, miltä tuntuu, kun kaksisuuntaisen mielialahäiriön sairausjakso on päällä. Miltä tuntuu hypomanian (jonka voisi ajatella olevan manian hiukan maltillisempi pikkusisko) tuomat reaktiot ja ajatukset ja toiminta (lue: äkäisyys, raivo, vauhti, hurjat ideat, muka vähentynyt unentarve ja niin edelleen).
Kutsun kuvaa nimellä Elävältä haudattu ja se kuvaa sitä, miltä tuntuu olla omassa mielessään jumissa, tietämättä sitä, paljonko siitä kaikesta on sitä ihan oikeaa minua, ja paljonko on sairautta.
Miksi tämän kaiken teen?
Ja ehkä vielä tärkeämpänä, miksi tätä edelleen jatkan? Kun alun perin projekti oli vuoden 2023 mittainen. Siitä on tultu jo pitkä matka ja vielä homma jatkuu. Miksi?
Tiäkkö enpä aina itsekään ole ihan varma. Voihan tämä vain olla joku typerä päähänpinttymä, jota tällainen jääräpää ei suostu lopettamaan.
Ei. On sillä syynsä, oikeat syyt.
Kuvaan, että ymmärtäisin itseäni paremmin. Että jälkikäteen muistaisin paremmin en vain itseäni ja oman elämän tapahtumia, vaan koko meidän perheen. Minun ja mieheni ja kolmen aikuisen lapsemme. Että muistaisin paremmin perheemme elämää. Kuin kuvilla laittaisin nastoilla asiat muistiin.
Että osaisin nähdä kokonaisuuksia. Että ymmärtäisin, saisin jäsenneltyä.
Ja tärkeimpänä. Saisin itsestäni ulos sen, mikä pitää saada ulos mutta mikä ei muuten tule.
Homma nousi aivan uudelle tasolle, kun hain ja sain näyttelytilaa, ja keksin yhdistää kuviin vanhoja päiväkirjatekstejä. Homma painottui kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön, hiukan vaativaan seuralaiseeni, joka on jo vuodesta 2006 ollut kanssani.
Olen tässä muuten hiljaisesti nostellut jo jonkun kerran maljaa itselleni. Onnea minulle ja sairaudelleni kahdenkymmenen vuoden suhteesta. On ollut aikamoista.
Eilen just katselin telkkaria, missä lääkäri kertoi omasta kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstään. Että pari viikkoa olivat ne mielialan aaltoilut kestäneet, ja sen jälkeen pariin kertaan oli ollut sairausjakso.
En voinut sille mitään, mutta raivostuin
Joku, joka on juuri saanut diagnoosin, ymmärtääkö hän, että sairaus voi esiintyä valtavan moninaisena sekä oireiden että intensiteetin ja keston ja tiheyden suhteen? Että jos hän odottaa samaa kuin mitä lääkäri omastaan kertoi, ja sitten hän sukeltaakin pää edellä raskaisiin sairausvaiheisiin vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen? Tai päätyy omaan kuolemaansa, niin kuin Venla Kuoppamäen Sun poika kävi täällä -kirjassa? Tai niin kun telkkaritoimittaja Tapio Suominen, joka sanoi, että ”Tämä helvetin sairaus syö elävältä” ja joka päätti päivänsä sairautensa takia?
Että siis ihanaa sinä lääkäri sieltä telkkarista, mahtavaa, että sinä pääset noin vähällä! Mutta jos minä pääsisin puhumaan tästä sairaudesta, en ehkä noin suppeasti siitä puhuisi.
Minulla sairaus oli elpymävaiheessa yli kymmenen vuotta. Hiljaa, oireettomana, kuin ei olisi olemassakaan. Kunnes ei enää ollutkaan hiljaa. Siitä lähtien, kun kuopukset muuttivat pois kotoa reilut neljä vuotta sitten, on keikuttanut enemmän.
Ehkäpä siksi kuvaaminen. Ja ehdottomasti siksi tuo näyttely Riisuttu kaksisuuntainen. Riisuttu eli minä alastomana mutta myös tekstien kautta avattuna, tämä viheliäinen sairaus.
Mennäänkö takaisin vielä siihen joulukuiseen purossa makaamiseen?
Siitä koko kokonaisuudesta tyttäreni sanoi, ”Päätit sitten sukeltaa tuollaiseen henkiseen helvettiin!”. Kyllä, mitä ilmeisimmin, koska kaikki osiot olivat raskaita. Kuvaukset olivat raskaat ja epämiellyttävä, näyttelyyn tulevan tekstinpätkän etsiminen päiväkirjasta oli raskasta, ja kuvan editoiminen eli käsittely oli todella raskasta.
Henkinen helvetti. Miksi??
Koska olin lukenut Hesarista jutun, joka järkytti minua, ja minun piti saada kaikki se ulos itsestäni. Minun oli tarkoitus kuvata niin, että seison purossa, mutta juttu oli niin sotkussa päässäni, että koin tarvitsevani enemmän, siksi kuvauksissa olin makuullani siellä kylmässä purossa. Kuvan käsitteleminen jäi pitkäksi aikaa, ja siinä vaiheessa, kun aloin sitä käsitellä, tiesin, että näyttelyni on kaksisuuntaisuudesta.
Otin osastoajan päiväkirjani, kuuntelin biisejä, mitä kuuntelin silloin osastoaikoina parikymmentä vuotta sitten ja aloin etsiä sopivaa tekstiä. Kun löysin, työstin kuvan musiikin ja tekstipätkän pohjalta.
Kutsun sitä rumaksi kuvaksi.
Se on kuulemma kuin olisin kuollut, ja minut olisi vain heitetty jonnekin lutakkoon.
Ruma kuva, kuten sanoin, eikä se tekstinpätkäkään varsinaisesti ole mitään ilottelua tai onnea tai edes hyvää mieltä, päinvastoin, se on vaikeimpia hetkiä koko osastojakson ja -jaksojen aikana ja kun suljetulla osastolla on paha olla, on se oikeasti paha.
Mutta silti, tuo kuvan ja tekstin yhdistelmä on sellainen, minkä haluaisin kertoa ihmisille. Etenkin heille, jotka ovat saaneet diagnoosin ja päässeet surutyössään eteenpäin, jotka kärsivät raskaammasta masennuksesta tai maniasta tai sekamuotoisesta sairausjaksosta. Heille haluaisin kuvan ja tekstin näyttää ja kertoa, että hei, katsokaa, lukekaa!
Ja ymmärtäkää!
Näistä huolimatta olen edelleen hengissä, ja aion pysyäkin!
Kaikille ei voi kuvaa näyttää. Kertoa tästä sairaudesta voi.
Haluaisin kertoa mahdollisimman monille tätä sairautta sairastaville, että kunhan jaksaa elää läpi oikean lääkekombon etsimisen (ja vaikkei kannustavaa olekaan, kertoisin, että minulla meni siihen kaksi vuotta ja viisi osastojaksoa), kunhan syö lääkkeensä säntillisesti joka ikinen päivä elämänsä loppuun saakka, on hoito- ja lääkemyönteinen, nukkuu kahdeksan tunnin unet, vaikka sitten lääkkeillä, on päihteetön, elää mahdollisimman stressivapaasti, puhuu sekä tärkeimmille ihmisilleen että ammattilaisille, säilyy tämän kanssa hengissä ja pärjää, vaikka välillä kyntäisi syvälläkin.
Näyttelyni viimeinen kuva on mustavalkoinen kuva auringonnoususta. Siinä minä makoilen syyskuisen lämpimässä aamussa, nojailen kantoon, katselen pilviä. Muistan kyllä, että jouduin aika hitaasti liikkumaan tuohon kuvauspaikkaan ja siitä pois, koska siinä ison kannon ja juurakon toisessa päässä oli ampiaisten pesä. Ampiaisista huolimatta muistan myös, kuinka olin vain niin kovin onnellinen, elämästä ja siitä hetkestä.
Enpä muuten silloin tiennyt, että minulla sairausjakso oli jo päällä, enkä sitä, että se ehtisi muuttua pahemmaksi vielä vajaan parin kuukauden ajan, ja että toipuminen sen jäljiltä olisi todella hidasta, raskasta ja kipeää.
Onneksi en tiennyt, saatoin siis vain nauttia aamusta.
Ajastasi kiittäen ja kumartaen
Minna täältä Päiväkummun tilalta
Postia Päiväkummusta -sähköpostikirjeet
Koska tietosuoja-asetukset turvaavat tietosi, tehdään asia huolella:
- Alla olevaa kuvaa klikkaamalla pääset liittymislomakkeelle, jossa kysyn vain etunimesi ja sähköpostiosoitteesi (Jos kuvan kautta ei pääse, tässä suora osoite liittymislomakkeelle: https://paivakummunminna.activehosted.com/f/7)
- Saat 1-2 minuutin sisään sähköpostiisi vahvistuslinkin, jota klikkaamalla pääset liittymään postituslistalle, ja saat ensimmäisen Postia Päiväkummusta.
- Melko usein vahvistuslinkki menee sähköpostisi roskakoriin tai roskapostikansioon, sieltä kannattaa siis käydä kurkkimassa.
- Mikäli vahvistuslinkkiä ei klikkaa, ei listalle pääse.
- Jokaisen Postia Päiväkummusta lopussa on ”poistu postituslistalta”-painike, joten pääset helposti irti, jos (jostain ihmeen syystä) niin haluaisit.
