Kotihengetärgeeni. Se minulta vissiin puuttuu, ja siitä haluan sinulle kirjoittaa. Senkin uhalla, että pidät minua vajavaisena naisena ja vaimona, ja kotiani sotkuisena, likaisena, ehkä ällöttävänäkin, tai mielipiteitäni loukkaavina.
Pidä vaan. Mitäpä minä sinun mielipidettäsi muovaamaan.
Pidän kodista, mikä on siisti ja järjestyksessä. Inhoan hämähäkkejä ja huoli on, kasvavatko ne sitten kuinka isoiksi, jos en niitä liiskaa. En pidä pölypallukoista. En koe millään tavoin tarpeelliseksi omistaa yhtäkään pölynkerääjää eli koriste-esinettä. Jokioisten ja sen lähikuntien kirjastot, Lounakirjastot, on aivan huikea, ei siis ole mitään tarvetta kirjoille enkä siten kirjahyllyllekään.
Halu vähentää kaikkea mahdollista sälää on, ei kuitenkaan minimalismiin asti. Syynä tähän ovat lapsukaiset ja se, ettei heillä olisi niin tekemätön paikka sitten kun he tätä torppaa tyhjentävät. Tosin tällä siivousvauhdillani ja tuolla tavoitteella on minun siis elettävä noin satakymmenenvuotiaaksi…
Laiskan naisen tunnustuksia – Tiskit ja hiiri
Tiskikone meni rikki.
Silloin ajattelin, että miksi ostaa uusi kone niillä rahoilla mitä ei ole ja mitä tarvittaisiin paljon kipeämmin johonkin muuhun, vaikkapa teinilasten ruokkimiseen?
Samaa ajattelen nyt, kun sama rikkinäinen kone edelleen on siinä samassa paikassa. Erilaista on se, että nyt, näin viisi tai kuusi tai seitsemän vuotta myöhemmin ne nälkäiset teinit ovat jo aikuisia ja kustantavat omat ruokansa, omissa kodeissaan. Samaa on edelleen surkea rahatilanne. Miksi siis ostaa kone niillä rahoilla mitä ei ole, kun voi itsekin tiskata?!
Aion olla tässä nyt ihan kauhean rohkea, olemalla täysi vastakohta sille ”Hyvä äiti ja vaimo pitää myös kodin siistinä ja kauniina”-mentaliteetille, mitä vielä on jäljellä Suomessa, niiltä ajoin, kun pullantuoksuiset äidit pitivät kodin ja lapset järjestyksessä. Myöntämällä olevani surkeanlaiska kotihengetär, tekee se minusta automaattisesti, toisten mielessä ainakin, huonon naisen, äidin, vaimon.
Oivoi.
Yksi lempiviisauksistani on se, että jos voit tehdä jonkin asian milloin vain, et sitä koskaan tee. Tiskata ehtisin milloin vain päivän aikana, mutta useasti se jää tekemättä, koska en pidä tiskaamisesta. Koska sen voi tehdä milloin vain, sitä ei ehkä tekisi ollenkaan. Paitsi että pakko on, jossain vaiheessa. Astiat loppuvat. Tai aterimet. Tai leikkuulaudat tai muut vastaavat.
Tämä on vanha talo. Luonto on lähellä. Hiiri roskiskaapissa ei ole mikään ihme eikä yllätys, mutta hiiri tiskipöydällä ja pipanoita siellä tiskivuorien välissä, se oli juuri niin kuin eräs mainio artikkeli inhon sosiologiasta sanoi; ulosteet ällöttävät. Pistipä kyllä vauhtia tiskiharjaan!
Muistan psykologini sanoneen, osastojaksojeni väleissä, että mielen ollessa sotkuinen, helpottaa hankalia oloja se, että ympäristö on järjestyksessä. Tuossa on vahva totuus, ja tuo hänen sanomansa kyllä useasti on mielessäni.
Mutta niin on myös se vahva nauru, mikä tulee lujaa, kun näen somessa meemejä siitä, kuinka teini(poja)t kantavat järkyttäviä tiski- tai pyykkimääriä näkyville heti, kun äiti on tai isä on saanut edelliset työstettyä. Noin oli meilläkin ja voi että nauroin.
Ja itkin, kun he muuttivat pois.
Laiskan naisen tunnustuksia – Vuodet vierivät, tavarat odottavat?
Paljon on turhaa, väärässä paikassa, siinä, mihin sen joskus on hetkeksi laittanut. Ne vanhat läppärit siinä sohvan takana. Odottavat sitä, että pakkaisin ne ja ostaisin parinkympin kuljetuksen sinne jonnekin, missä ne tuhotaan. Se telkkari, minkä tilalle saimme kummivanhempieni lahjoittaman hienomman ja isomman, se vanha on edelleen sängyn vieressä. Kelpo vaateteline se on ollut nämä viimeisimmät vuodet!
Hetki sitten kaadoin pois glögitiivistepullon jämät. Siinä se oli ollut, tuvan sivupöydällä, joitakin vuosia. Samana päivänä glögin kanssa (joku ihmeen järjestelypuuska!), kannoin vintille tyhjät laatikot, joissa tilaamani taulut tulivat silloin noin vuosi sitten. Eilen tyhjäsin ison säkillisen, sen, minkä poika jätti kuistille, valmistuttuaan amiksesta. Vihot, kirja, kypärä, kahdet älyttömän hyvät työhousut ja kelpo vasara siis odottivat siivoajaansa kauan?
Kolme vuotta?
Vanhan tilan onni ja ongelma on suuri määrä tilaa. Talossa, pihan rakennuksissa eli aitassa, puukuurissa, navetassa. Tilaa on paljolle. Aitassa on se, mikä oli hevostilan aikaan valjashuone. Nykyään se odottaa, että tekisin sille jotain, siivoaisin ne muutaman asiat sieltä pois. Tekisin vaikka kesähuoneeksi. Siivosin sitä kyllä vähän tässä yhtenä päivänä, heitin ne viimeisetkin loimet roskiin, mitä satunnaisesti hevostilan varsoilla käytin.
Hevostila lopetti toimintansa viisi vuotta sitten.
Usein tulee ”Ai niin tuokin on tuossa!”-ajatuksia. Asia tai tavara on väärässä paikassa, ja sen aina kyllä huomioi, kun menee siitä ohi. Aina vaan uudestaan ja uudestaan huomioi, eikä varsinaisesti edes tajua, että sille voisi jotain.
Viikkoja, kuukausia, vuosia, ehkä vuosikymmeniäkin, ilman minkäänlaista toimintaa. Sitä vaan huomioi, muttei pysähdy.
Ehkäpä kysymys kuitenkin on ajasta?
Käytettävissä oleva aika on hyvin rajallinen, vaikka uskaltaisikin toivoa, että vähintään eliniänodotteen mittaisen elämän saisi elää. Koska on hyvin rajallinen, meistä jokainen saa ja joutuu pohtimaan, mihin sen aikansa käyttää.
Toki, hiiri ja sen pipanat tiskivuorien välissä ON minullekin liikaa, mutta silti. Pölypalloja, vähän hämähäkinseittiä nurkissa, päivän tai kahden tiskit pöydällä, onko väliä? Joku asia jossain missä se ei ketään haittaa, siinähän se on, eikö?
Harvemmin on kuultu, että hylätty telkkari hyökkäisi kimppuun, tai kuistinnaulakkoon unohtunut lasten sadetakki tiputtautuisi alas ketään kuristamaan, tai pölypallerot kokoontuisivat vuoreksi ja täyttäisivät talon, lukitsisivat oven.
Onko sitten hyvä, jos on minun vastakohtani, eli siivoaa paljon? Hyvin, reippaasti, useasti? Aina ja koko ajan?
En nyt ala kaivella tutkimuksia, mutta mututuntuman perusteella voisin kyllä väittää, että siivous voi olla pakkomielle. Addiktio. Ahdistuksenpurkukeino. Hei, jos minä olen purkanut vanhoja häpeänrippeitä mättämällä karkkia ja suklaata, olemalla syömishäiriöinen, olen satavarma, että aina ja koko ajan siivoavat ihmiset hekin purkavat sisästään jotain, minkä olemassaolosta he eivät välttämättä tiedä.
Kun ei tiedä, ei voi ottaa kiinni ja alkaa muuttaa. Siivoaa aina vain tehokkaammin, raivokkaammin.
Ei tarvitse olla alkoholisti, tai narkomaani, ei. Voi olla myös häpeää sisällään, piilossa kantava, mikä sitten tahtoo purkautua jollain ”hyväksyttävämmällä” tavalla. Ahmimishäiriönä, sosiaalisessa mediassa notkumisena, alituisena kodin pintojen hinkkaamisena. Vaikka hyväksyttävämpi tapa, silti, överit on aina överit.
Olen miettinyt joskus asiaa. Jälkikäteen tietty. Jos jokin asiaa saa päivästä suuren määrän tunteja, saattaa olla hyvä tarkistaa, mitä se syrjäyttää. Tiedäthän sanonnan yhteen suuntaan kumartamisesta? Se, että silloin näytät takapuoltasi toiseen suuntaan pätee myös tässä.
Monet pohtimiseni aina taittuvat sitten kuitenkin siihen samaan.
Kultaisen keskitien löytämisen vaikeus ja ääripäiden vaurioittavuus
Se, että tiskipöydälläni oli hiiri, ja sen papanoita, ei tietenkään ole hyvä eikä suotavaa eikä siinä kultaisella keskitiellä, mutta siitä on aika pitkä matka kumpaankin päähän. Toisessa päädyssä on ehkä ne, joista tehdään niitä ohjelmia, missä jälkipolvi tai naapurit pohtivat, minne kaiken sen vuosien tai vuosikymmenien aikana kerääntyneen tavaran veisi, ja kuka ylipäätään tahtoisi olla se, joka alkaa kaivella niitä vuoria, minkä välistä kulkee polut vessaan ja keittiöön ja sohvalle.
Joskus noita katsoin, mutta eipä sitä kauaa voinut katsoa. Tulee vaan niin kamala suru sen roinan keskelle jääneen ihmisen takia. Miksi hän ei ole saanut apua? Ei siivoamiseen vaan itsensä kanssa elämiseen, tai mielen diagnoosin tai yksinjäämisen, tai menetysten kanssa?
Ihan kamalan surullista, mitä on myös sen toisen ääripään pohtiminen.
Jos ympärillä olevat vaativat, että kaiken pitää olla niin siistiä, ettei hiuskarvakaan saa ehtiä pudota pinnalle kun se pitää jo olla siivottu pois, tarvitsisi äkkiä apua. Ei siivoamiseen, vaan päästäkseen pois tuollaisesta asemasta, että on vain siivoajana, kodissaan, orjana, jonkun vahtiessa.
Suru tulee myös siitä, jos tunteja käyttää kodin siivoamiseen päivittäin, sen sijaan, että hoivaisi itseään muuten, tai olisi jälkikasvunsa kanssa, tai ulkoilisi. Siitä, että kotiaan hinkkaamalla saa itsensä ja minäkuvansa pysymään järjestyksessä, peläten sitä, että hiukan likaa keittiönkaapinovessa, räjähtää myös omat kestämättömät ajatukset kaikkien silmille, hurjana raivona.
Väitän, ettei ole kysymys ulkoisesta sotkusta tai epäjärjestyksestä, vaan siitä, että oman mielen tai alitajunnan sisälle on jäänyt jotain joskus jumiin. Toki voi olla, että se joku on sieltä jo tullut käsitellyksi muulla tavoin, ja maaninen hinkkaaminen on enää ”vain” syvälle uurtunut tapa. (Joo, tiedän, se ei todellakaan ole mikään ”vain”!!)
Niin. Se aika.
Rakkaat lapset, raskas vanhemmuus?
Ainakin ruuhkavuosi-ihmiset tietävät sen, miksi vuosia lapsen syntymän ja poismuuton välissä kutsutaan ruuhkaisiksi. Silloin on pakko pohtia, mihin aikansa käyttää. Tai siis olisi pakko pohtia. Maailma valitettavasti muuttuu eikä lainkaan siihen suuntaan, mikä olisi itselle ja lapsille hyväksi, eikä myöskään perustarpeita, läheisyyttä ja kosketusta ja hyväksyntää täyttäväksi. Jos Suomessa lasten lukutaito ja sanavarastot koko ajan pienenevät ja heikkenevät, kertoo se ehkä mahdollisesti myös vanhempien vääristä valinnoista. (Tekstin lopussa linkki!)
Jos aikaa on vain vähän, mihin sen käyttää? Siihen, mihin mitä ilmeisimmin enenevässä määrin aikaa käytetään, vaiko kuitenkin johonkin muuhun? Pieneen hengähdystaukoon, tyhjyyteen tuijottaen, vaikkapa parkissa olevassa autossa, jos ei sohvalle asti ehdi? Ihan vähän aikaisempaan nukkumaanmenoon? Lyhyempään somenotkumisaikaan? Pöhköilytuokioon lasten kanssa? Talon ympäri kävelemiseen, jos ei pidempään lenkkiin aika riitä? Siivoamiseen?
Jokainen tavallaan, tietenkin, MUTTA.
Aika harvoin varmaan terveyden ja/tai hyvinvoinnin päälle oikeasti käyvät pöly ja epäjärjestys. Jos jonkun perheen repii rikki se, että on alituinen taistelu siitä, miksi se käyttämätön telkkari on vieläkin siinä, odottamassa poisvientiä, tai että miksi tänään ei ole imuroitu, olisi vanhempien syytä pohtia kaikkea muuta paitsi sitä telkkaria. Syytä katsoa itseään peilistä. Syytä suuttua, vain ja ainoastaan itselleen.
Ja pohtia lapsiaan JA sitä, miten heidät arvottaa itselleen.
Se turha telkkari siinä väärässä paikassa ei todellakaan kasvata lapsia vinoon, mutta siitä taistelevat vanhemmat kyllä sen todellakin tekevät. Samaa tekee myös se vanhempi, joka neuroottisesti purkaa negatiivisia tunteitaan tai tiedostamattomia ahdistuksiaan siivoamiseen, tai vanhempi, joka on oppinut omilta vanhemmiltaan käytösmallit, jotka ovat oppineet omiltaan.
Tiedäthän, ylisukupolviset traumat, asenteet ja tavat. Niiden voimalla pysyvät monet talot siisteinä, tai syömishäiriöt kukoistavina, tai ”Ihan vain pari lasillista viiniä, nyt kun sain lapset nukkumaan”. (Ylisukupolvisesta traumasta, siitä lisää tekstin lopussa olevasta linkistä!)
Menen vielä hetkeksi aikaan ja ajankäyttöön ja ruuhkavuosiin. Ruuhkavuodet tunnetaan kiireisinä, sellaisina että pitäisi joka paikkaan revetä ja sittenkään ei ehdi. Voihkitaan ja kiroillaan ja kaivataan omaa aikaa, venytetään iltaa, nahistellaan puolison kanssa.
Nyt kun minä en enää ole ruuhkavuosissa, olen tässä asiassa kokemusasiantuntija, ja siksi haluaisin kertoa sinulle yhden neuvon.
Tyhjän pesän kriisi eli kun lapset muuttavat pois kotoa
Sitten, kun lapsistasi viimeinenkin on muuttanut pois luotasi, voit huokaista helpotuksesta, todeta, että nyt on ruuhkavuodet loppu. Oletko siihen valmis? Kun on vain aikaa ja itsellesi ja mille nyt sitten itse haluatkaan?!
En usko kenenkään voivan olla valmis siihen.
Elämäsi tyhjyyteen? Siihen, ettet ikinä ole tuntenut itseäsi yhtä alastomaksi? Tyhjäksi. Onnettomaksi. Tyhjän päälle tippuneeksi. Tarkoituksesi kadottaneeksi. Tiesi hukanneeksi.
Jos nyt olet siellä ruuhkavuosiuupumuksen seassa, et ehkä saa kiinni kivusta ja tuskasta, mikä tulee silloin joskus. Mutta se kuitenkin tulee, vanhemmuutesi TODELLA radikaali muutos. Itku, kun kukaan ei enää kaipaa sinua. Ymmärrys, kun tajuat, että sinulla on VAIN aikaa, mutta ei enää heitä siinä lähellä, ketkä sinua ovat ”työllistäneet” viimeiset pari vuosikymmentä. (Tyhjän pesän syndroomasta lisää tekstin lopussa olevista linkeistä!)
Mitä tehdä kaikella sillä ajalla? Tai edes osan aikaa?
Kaipaa? Muistelee? Pohtii omia valintojaan?
Harva sitä varmaan manaa siivoustaitojaan, vatvoo olinko hyvä kodinhengetär. Mutta usko kun sanon, että sitä kyllä miettii, annoinko lapsilleni parhaat mahdolliset lähtökohdat ja saatesanat omassa elämässä pärjäämiseen.
En millään jaksa uskoa, että sitä muistelee kaikkia niitä kiiltäviä pintoja, mitä kotona on ollut. Tai hohtavaa lattiaa. Tai tahratonta sohvanpintaa.
Sitä muistelee nimenomaan sitä tyhjää pyykkikoria mikä olikin sitten taas vuoren korkuisen pyykkikasan uumenissa, ja sitä virnuilevaa nuorta miestä, joka oli ylpeä kun sai siivottua. Kaipaa jopa niitä pieniä homekasvustoja, mitä oli juomalaseihin ja -kuppeihin jääneiden mehun ja kahvin ja limun pinnalla, koska niille tyttökin aina nauroi.
Lämmöllä ja hymähtäen muistelee niitä leffailtoja sohvalla röhnöttäen, kun yhdeltä tippui sohvalle jätski, toiselta suklaata, kolmannen sipsimurut jättivät rasvatahran sohvaan, ja itseltäni tippuneita keksinmuruja potkin sohvan alle seuraavana päivänä. Sitä kaipaa yhteistä kauppareissua, millä huomasi eriparisukkansa ja likatahrat hupparissa, reissulla, mikä aaltoili täydellisen katastrofin ja hilpeän yhteishetken välimaastossa.
Muistelee yhteistä siivoustuokiota ennen leffan katsomista, kun äkkiä sutaistiin vessanpeili hammastahnaroiskeettomaksi, vessanpytty siistimmäksi, ja olohuoneesta noukittiin käsin ne pölypallukat pois niiltä paikoilta missä ne olivat selkeästi nähtävillä, odotellessa uunin lämpenemistä, että saisi syötäväksi ranskalaisia ja nakkeja ja nuggetteja.
Esikoisemme muutti omaan kotiinsa kuusi vuotta sitten ja kuopukset kaksi ja puoli vuotta sitten. Muistelen kironneeni sitä sotkua, minkä esikoinen lähtiessään jätti huoneeseensa. Muistan loitsunneeni poikien laiskaa tiskaamista, ilmoittaneeni heille ottavani homman itselleni, että olisi siistimmät pöydät keittiössä.
Muutaman myöhemmän muuttonsa myötä esikoinen on kehittynyt taitavaksi pakkaajaksi, siivoojaksi ja muuttoavuksi ja hänen kotinsa ovat aina olleet kauniit, ei liian siistit eikä liian täynnä tai tukahduttavia. Pojat osaavat pitää huolen kodeistaan, enkä ole koskaan nähnyt heidän tiskipöydillään hiirenpipanoita, tai sellaisia tiskivuoria, mitä minulla täällä on ollut.
Kaikki kolme osaavat huolehtia itsestään ja taloudestaan, mutta vielä tärkeämpänä, he osaavat arvottaa aikansa ja tekemisensä ja itsensä, eivätkä he piilota vaikeita tunteita tai ajatuksia sijaistoimintojen tai addiktioiden tai vinojen ahdistuksenpurkukeinojen alle.
He siis jo ovat sillä kultaisella keskitiellä.
Ajastasi kiittäen
Alaspään Minna täältä Päiväkummun tilalta
Postia Päiväkummusta -sähköpostikirjeet
Koska tietosuoja-asetukset turvaavat tietosi, tehdään asia huolella:
- Alla olevaa kuvaa klikkaamalla pääset liittymislomakkeelle, jossa kysyn vain etunimesi ja sähköpostiosoitteesi
- Saat 1-2 minuutin sisään sähköpostiisi vahvistuslinkin, jota klikkaamalla pääset liittymään postituslistalle, ja saat ensimmäisen Postia Päiväkummusta.
- Melko usein vahvistuslinkki menee sähköpostisi roskakoriin tai roskapostikansioon, sieltä kannattaa siis käydä kurkkimassa.
- Mikäli vahvistuslinkkiä ei klikkaa, ei listalle pääse.
- Jokaisen Postia Päiväkummusta lopussa on ”poistu postituslistalta”-painike, joten pääset helposti irti, jos (jostain ihmeen syystä) niin haluaisit.
Aiemmin kirjoittamaani:
Kun lapset muuttavat pois kotoa
Luettavaa muualla:
Kati Turtola 31.8.2014 yle.fi, Perheneuvojan seitsemän vinkkiä: näin selviät tyhjän pesän syndroomasta https://yle.fi/a/3-7438508
Pauliina Flang , Hidasta elämää, Tyhjän pesän herättämät tunteet voivat yllättää – Mitä nyt tapahtuu omalle elämälle, identiteetille ja parisuhteelle? https://hidastaelamaa.fi/2022/10/tyhjan-pesan-vaihe-voi-herattaa-monenlaisia-tunteita/
Henna Salakari 12.02.2021 yle.fi, Ylisukupolvinen trauma voi yltää neljänteen polveen asti https://yle.fi/aihe/artikkeli/2021/02/12/ylisukupolvinen-trauma-voi-yltaa-neljanteen-polveen-asti
Leea Mattila 13.8.2022 Kodin siisteyden psykologiset merkitykset https://www.mindlink.fi/kodin-siisteyden-psykologiset-merkitykset/
Vilma Tammelin, Lukukeskus, Tieto ääneen lukemisesta kuuluu kaikille perheille https://luelapselle.fi/tieto-aaneen-lukemisesta-kuuluu-kaikille-perheille/