Vuoden 2022 lopulla pyörittelin omia heikkouksiani, haasteitani ja sitä, miten saisin niitä työstettyä. Halusin opetella pitkäjänteistä tekemistä, sellaista mitä tehdään vaikka lopputulemasta ei vielä olisikaan tarkkaa tietoa. Niin että lopputulema, mikä se sitten ikinä onkaan, on vuosien päässä. Pitkään asiaa pohdittuani päädyin luomaan itselleni vuoden mittaisen projektin, jossa joka sunnuntaiaamu kuvaan metsässä alastonta itseäni. Tämä oli massiivinen haaste minulle, alastomana oleminen kun ei varsinaisesti ole lempipuuhaani, tai kutsumukseni. Haasteen tuo myös se, olen loistava aloittamaan mutta surkea lopettamaan, ja se, että projektien tekeminen ei ole vahvinta alaani, varsinkaan niin, ettei määränpää ole tiedossa.
Halusin kuitenkin opetella ja siksi halusin jonkun, mihin sitoutua. Kotonaan töitään tekevälle, aikatauluttomalle ihmiselle sunnuntaiaamu oli hyvä kiintopiste.
Tästä lähtökohdasta siis syntyi omakuvaprojektini Vain villasukat pysyvät.
Alastonkuvia ja projektinhallintaa
En ihan tarkkaan tiedä miten se sitoutuminen löytyi niin nopeaan. Ensimmäistä kuvausta tehdessä, 1.1.2023, mietin että kuinka helvetin ääliömäistä on riisuuntuminen metsässä, mutta jo kolmanteen kuvaukseen lähdin, vaikka satoi räntää ja oli myrskytuuli ja olisi ollut paljon miellyttävämpää jäädä sisälle.
Ehkä se toimi, että ajattelin kuvamisia yhtenä isona projektina, jolloin ei ollut mitään syytä olla toteuttamatta sovitun mukaan. Monena sunnuntaiaamuna olen kyllä murissut ja kiukutellut omaa kuvaukset joka sunnuntai -sääntöäni vastaan, mutta silti, aina tein mitä olin sopinut itseni kanssa eli menin kuvaamaan. Yllättävän nopeasti tästä tuli tapa, jolloin ei tarvinnut niin isosti tapella itseään vastaan.
Siinä missä sää ja maisema ja pilvet ja valo muuttuvat, muuttuu myös kehoni, ja nämä kaikki olivat tämän projektini syitä. Projektini oli siitä, että halusin testata, miten saan yhdellä omakuvalla ja sen editoinnilla kerrottua kaiken. Aivan kaiken. Mielialani, mielen ja kehon voinnin, päivän sään ja luonnon sen hetkisen tilan. Kaiken mikä on näkyvillä ja pinnalla, mutta myös sen, mikä minussa on, sisälläni, ihan siinä pinnan alla.
Erittäin hyvää mutta hivenen huonoa on se, etten enää käytä kamerassa kaukolaukaisinta. Ensimmäisen omakuvaprojektini, Vain villasukat pysyvät 2023, alussa minulla sellainen oli, ja silloin kyllä myös ajatus kuvistakin oli heppoisempi. Sen kun vaan asetuin johonkin ja poseerasin ja vaihtelin asentojani, napsuttelin menemään kaukosäätimellä.
Helppoa, aivan liian helppoa. Sielutonta. Tusinatavaraa.
Onnea oli rikkoutunut laite ja onnea on musiikin voima
Jossain vaiheessa kaukolaukaisin meni rikki, enkä heti saanut uutta ostettua. Myöhemmin en enää edes halunnut ostaa ja nyt en ottaisi, vaikka maksettaisiin. Tai ottaisin, mutten käyttäisi.
Käytän siis kameran itselaukaisinta. Painan laukaisinta, kipitän paikoilleni ja yhdeksän kuvan ajan ehdin mitä ehdin. Saan toki säädettyä kuinka monta sekuntia kamera odottaa ennen ensimmäistä kuvaa, ja montako sekuntia on kuvien välinen aika, mutta yhtä kaikki, kipitän edes takaisin kuvauspaikan ja kameran välillä.
Menen siis takaisin kameran luo, tarkistan kuvia, näen mikä toimii, mikä ei, ja kykenen siten muovaamaan haluamaani suuntaan. Yksi setti eli yhdeksän kuvaa kerrallaan siis hahmotan mihin suuntaan haluan, tai ehkä ennemmin hahmotan sen, mihin en halua.
Siinä kuvatessa ja kuvia tarkistaessa yleensä alan hiljalleen ymmärtää ja yhdistellä edellisten viikkojen ajatuksia, tapahtumia, vointia, kaikkea. Kuvien tarkastamisen myötä osaan lähteä etsimään tietyn katsesuunnan ja asennon yhdistelmää, ensin hiukan haparoiden, sitten varmemmin. Hommasta kuitenkin tekee jännän se, että en tiedä mitä etsin ennen kun sen näen. Joskus etsimiseen menee neljä yhdeksän kuvan settiä, joskus kymmenen, pisimmillään kaksikymmentä settiä eli vajaat kaksisataa kuvaa.
Kun välillä käyn katsomassa kuvat, näen kerta kerralta kuinka vaihtoehdot rajautuvat, vähenevät, kun viesti nousee kuvien seassa. Kun kuvaan, ajatukseni selkeytyvät ja sanoisin, että tässä työtään tekee myös luureissani soiva musiikki.
Soittolista on vain omakuvien kuvaamista varten ja siellä on aivan laidasta laitaan musiikkia, kappaleita, jotka ovat jostain syystä minulle merkityksellisiä. Genret aaltoilevat jatsista houseen ja elokuvamusiikista deathcoreen. Valehtelisin jos väittäisin, ettei sattumanvaraisessa järjestyksessä tulevat kappaleet merkkaisi tunnelmassa.
Musiikin lisäksi myös ulkoiset tekijät määrittävät kuinka kauan voin hakea sitä jotain mitä en tiedä. Sade, kostea sää tai sateinen, pakkanen, siinä on tyytyminen vähempäänkin kun ei vaan enää tarkene. (Toisaalta, kun edes takaisin kuljen, tuleepa edes hiukan liikuntaa, jäätymistä hidastamaan.)
Kolme esikuvaani
Vuoden 2023 Vain villasukat pysyvät -alastonkuvaprojektissani oli kolme esikuvaa. Kolme valokuvaajaa, jotka kaikki kuvaavat itseään. Arno Rafael Minkkinen kuvasi alastonta itseään luonnon keskellä. Brooke Shaden kuvaa itseään luonnossa ja kuvanrakentelun, jälkikäsittelyn ja tekstiensä kautta paljastaa itsensä ja kipunsa täysin ja kokonaan. Iiu Susiraja kuvaa itseään pienessä kodissaan, erilaisten esineiden kanssa, sanojensa mukaan tavoitellen kameraan katsovaa tyhjää katsetta.
Susiraja on eniten mielessäni. Hän on sanonut kuvissaan hakevansa tiettyä ilmettä, tyhjää katsetta, suoraan kameraan. Minulle tuo suora katse on hämmentävä ja kaikessa yksinkertaisuudessaan aivan järkyttävän vaikea. Ihailen, että Susiraja uskaltaa, minä en siihen ole vielä kyennyt. Ihan vaan kameran edessä, rintamasuunta kohti kameraa, kädet sivuilla.
Ei pysty ei kykene.
En ole varma, onko kyse siitä, etten saa kuvattua vai siitä, että saan kuvattua mutten kestä katsoa kuvasta itseäni. Silloin vain vilkaisen kuvaa ja poistan sen. Edelleen siis vain odotan sitä kertaa, kun sekä kestän kuvata että kestän katsoa.
Odotan siis sitä, että olisin harmoniassa itseni kanssa.
Monet kuvat ovat kyllä kivan kevyitä, niissä tahdon näyttää ympäristöäni. Äiti Maa, Nenä sammalessa, Ruska-aamun pisarat, nimetkin jo kertovat siitä, mistä on kyse. Ympäristöstäni, luonnosta.
Sitten taas toisessa ääripäässä on raskaammat kuvat.
Niitä edustavat kuvat nimeltään Elävältä haudattu, missä kuva kysyy kuinka paljon minussa on minua itseäni ja kuinka paljon kaksisuuntaista mielialahäiriötäni. Halveksuva katse, se katse ja se olo, mikä minulla on kaksisuuntaisen sairausjaksossa. Vain romu jää, missä istun metsämme romukuopassa. Ylisukupolviset traumat, missä olen siinä samassa romukuopassa kädet sidottuina ja suu teipattuna.
Valokuvia? Taidekuvia?
Valokuvia toki, mutta sen tarkemmin en osaa itse sanoa. Kuka sitten määrittää taiteen? Katsoja vai tekijä vai yleinen mielipide? Hevoskuvani ovat hevostaidetta, kyllä, mutta noin muuten koen tämän olevan ammattivalokuvaajan oma projekti, sen enempää taitelijan kruunua päähäni laittamatta.
Se, onko tuo aliarvioimista, vai realismia, sitä en tiedä.
Taiteen takia tarvitsee kärsiä?
Ai noinko päin?
Minä väitän, että toisin päin.
Kun kärsin, tulee astetta rouheampaa jälkeä, mitä saattaisi taiteeksikin kutsua.
Kun arjessani kärsin, kipuilen, itken, voin huonosti, olen jossain syvällä omassa synkkyydessäni, on kuvassa enemmän. Siinä on paljon, se on vahva, se repii, se vaikuttaa ja nuo tuovat kuviin sen tarvitun vaikuttavuuden, mikä kyllä on taiteelle ominaisia. Meeri Koutaniemi on sanonut, ”Jokin, joka jää vaivaamaan meitä, kykenee myös liikuttamaan meitä.” Se, mikä jää vaivaamaan, se voi vaikuttaa ja tiedän, että jotkut näistä kuvistani ovat vaivaamaan jääviä.
Valokuvataidetta, kenties?
Taide jättää jälkensä ja tunnetilansa katsojaan ja se todellakin jättää jälkensä ainakin tähän tekijään. Raskaimpien kuvien kuvausten jälkeen olen itkuinen, nauruinen, uuvuksissa, ajatuksissani. Kova kuva vaikuttaa mieleen ja myös kehoon.
Mutta enhän minä noin ajatellut, kun tämän projektin itselleni loin. Ajattelin silloin, että tahdon opetella sitoutumaan pitkään projektiin. Ajattelin, että tahdon näyttää sinulle sään, ja luonnon, ja kertoa naisen kehosta ja siinä kaikki.
Vähänpä tiesin
On siis kevyempiä kuvauksia ja sitten on raskaita kuvauksia. Romukuoppakuvaan pyysin miestäni apuun, ensimmäistä kertaa koskaan. Pyysin, että sitten kun olen ottamassa niitä viimeisiä kuvia, hän katsoisi, etten mene yli rajojeni, niin kuin aina tunnun menevän, vielä enemmän ja vielä vahvemmin etsiydyn siihen johonkin asentoon. (Käytännössä hän siis olisi varoittanut/ estellyt, jos asentoni takia olisi tullut isompia haavoja kaikista niistä metalli- ja muista romuista.)
Peruin kuitenkin pyyntöni, koska tässä projektissa olen vain minä itse, vain minä, se on yksi pointeistani. Minä itse pyytämässä, vaatimassa ja minä itse tekemässä, venymässä, aina vaan pidemmälle, oikeaa kuvaa metsästäessäni mutta kuitenkin niin, ettei tästä nyt oikeasti ole terveydelle lihasjumeja tai -kipuja pahempaa haittaa.
Tässä voisinkin, jos haluaisin, luetella kaiken mitä kuvaukset ovat tehneet.
Lihaskramppeja, jumiutuneita lihaksia, naarmuja, ei sentään hypotermia mutta alilämpö, kasveista ja oksista tulleet naarmut ja kasvista tulleet palovammat. Olikohan siinä kaikki?!
Yksi syy kuvaamiselle on muistaminen. Nyt kun katson ottamiani kuvia, muistan kaiken, ja tämä on yksi syy sille, miksi en tyydy pikaisiin ”nätti hymy ja kropalle sopiva asento”-kuviin. Haluan muistaa, mutta koska olen hajamielinen ihminen, tarvitsen siihen jotain konkreettista.
Tarvitsen valokuvan
Kuvan kautta muistan sen mitä en halua unohtaa, muistan kaiken mitä elämässäni juuri sillä hetkellä on. Kaikki minuun liittyvä, mieheeni, aikuisiin lapsiimme, Päiväkumpuun, eläimiimme. Kaikki minulle tärkeät asiat ja ihmiset ovat muistiin merkattuna kuviin. Kaikki.
Kuva on peili, joka kertoo minulle kaiken sen, mitä en muuten tietäisi. Voin kuvitella itsestäni ja kunnostani jotain, mutta kuva kertoo olenko vain kuvitellut, vai olenko oikeassa. Yleensä tämä tarkoittaa sitä, että olen kuvitellut olevani kamalampi ja rumempi ja löysempi ja niin edelleen, mutta kuva todistaa luuloni vääräksi, ainakin osittain vääräksi. Kuvalla saan useasti vaiennettua sen sisäisen kriitikkoni, joka saa minut uskomaan, että olen ruma ja surkea ja lihava ja mitä vielä.
Tarvittaessa uskallan ja saan purettua kaiken raskaankin mielestäni, mutta niin kauan kun yritän olla liian hieno, tai etsiä jotenkin kauhean hienoa ja kaunista ja edustavaa asentoa tai ilmettä, huomaan kiukkuni vain kasvavan. Sitten kun lopetan yrittämästä olla mitään muuta ja olen vain itseni, roikkuvatissinen pömppövatsainen vajaa viiskymppinen nainen, silloin yleensä tulee se kuva, jota olen etsinyt, ja vähenevän kiukun myötä koko päivä tuntuu aukeavan eteeni aivan eri näköisenä.
Aikuisten lastemme huolet ja murheet ja vaikeudet menevät tosi syvälle ihoni alle, se avuttomuus, mitä tuntee, on pahimmillaan valtavan suurta ja musertavaa. Toisinaan olen saanut tuota avuttomuutta käsiteltyä kuvatessa, olen saanut purettua ajatuksiani kuvaan ja sen käsittelyyn, jolloin tämä sunnuntaikuvaus on ollut mitä arvokkainta terapiaa.
Näistä kuvauksista tulleet kuvat päätyvät siihen ”raskaat mutta hienot kuvat”-kategoriaan.
Tekevätkö kuvaukset minulle hyvää?
Kyllä ja ei.
Alkuperäisiin syihin ei kuulunut keskittymisen harjoittaminen, mutta olen ymmärtänyt, että koko kuvausajan, testikuvasta alastonkuvaosuuden loppuun saakka, olen vain ja ainoastaan siinä hetkessä, tekemässä juuri sitä mitä teen ja se on vain hyvästä. Raskaampien kuvausten jälkeen sitten taas olen uupunut, ajatuksissani, ehkä alkuun itkuinenkin. Kuvia käsitellessä vaihtelee samalla tavalla. Osa tulee helpon editoinnin kautta, osa taas menee tappelemisen kautta ja muutamat ovat olleet hyvin itkuisia, kun siinä koneella ollessa olen tajunnut, kuinka vaikuttavaksi kuva kasvaa.
Vasta jossain vaiheessa matkan varrella aloin pohtia, miksi kuvan jälkikäsittely oli niin saatanan vaikeaa. Pitkään meni, ennen kun ymmärsin, ja samalla editointi muuttui aina vain vaikeammaksi. Ymmärsin, että tahdoin työntää niin paljon asiaa yhteen kuvaan, ettei ollut mikään pikkujuttu, miten kuvan käsittelee. Se pakotti opettelemaan uusia tekniikoita editoinnissa, että saan sanottua kuvalla sen minkä haluan. Itse asiassa lainasin tekniikoita hevoskuvieni puolelta, mikä vahvisti sekä hevoskuvia että omakuvia.
Kuvan aiheella, kuva-alan laajuudella ja sommittelulla, valottamisella ja syväterävyydellä voi kertoa osan, mutta vain se oikeanlainen editointi pääsee kertomaan niitä syvempiä tasoja. Niitä mitä ei ihan heti kuvasta saa luettua ja nimenomaan niitä, mitkä jättävät jälkensä ja ajatuksen siemenen katsojaan.
Tuntemattomat ovat edelleen kuvankäsittelyn polut, ja ehkäpä se on yksi hienoista asioista näissä projekteissa samoin kuin se, että aina on tila sattumalle, niin kun vaikkapa silloin, kun kaikista kuvista halusin valita sen, missä hanhet lensivät taka-alalla, tai missä oli mustarastas etualalla.
Puhut näistä projekteista?
Vain villasukat pysyvät, vuoden 2023 projekti venyi vuoden 2024 puolelle. Sitten aloin kuvata juhlapukuista itseäni ja sen idean toimimattomuus ja/tai silloiset opiskelukiireeni pysäyttivät kuvaamisen koko kevään 2024 ajaksi. 16.6.2024 kirjoitin kuvauspäiväkirjaani: ”Aitaamisprojekti on ollut helteiden takia hullua. Nyt kuitenkin on hyvä yrittää tunkea yhteen kuvaan kaikki nämä kolotukset, tunteet ja mielen synkkyydet. Viimeksi kuvasin talvella, ans kattoo kuin tämä sujuu.”. Tuolloin siis päätin kuvata vuoden 2025 loppuun, siinä oli 81 sunnuntaita, mistä projektillekin nimi.
Vaikka kuinka projekteja ovatkin, suunniteltuja, aiottuja, silti sanoisin, että seuraavat ovat kuvaavimpia omakuvilleni. Sattuma, musiikki, luonto, valo, tuuli, sade. Näistä kaikista syntyy nöyryys. Oman lisänsä tuovat aikaansaaminen. Tekeminen eli tulos heti siinä. Sitoutuminen. Itselleen nauraminen.
Unelmani kuvien suhteen on kiertävä näyttely, joka saa ihmiset ihmettelemään, nauramaan, liikuttumaan, ehkä hahmottamaan jotain itsestäänkin, sekä kirja, jossa yhdistyvät nämä kuvat, tarinat ja ajatukseni loivaliikkeisestä hitaammasta elämäntyylistä. Zen-mestari Thich Nhat Hanh on sanonut ”My life my message.” Tämäkö sitten on minun jättämäni viesti tai jälki, omakuvani ja tarinat niiden ympärillä?
Sitä ei projektinhallintani vielä tiedä.
Ajastasi iloiten ja kiittäen
Minna täältä Päiväkummun tilalta
Postia Päiväkummusta -sähköpostikirjeet
Koska tietosuoja-asetukset turvaavat tietosi, tehdään asia huolella:
- Alla olevaa kuvaa klikkaamalla pääset liittymislomakkeelle, jossa kysyn vain etunimesi ja sähköpostiosoitteesi (Jos kuvan kautta ei pääse, tässä suora osoite liittymislomakkeelle: https://paivakummunminna.activehosted.com/f/7)
- Saat 1-2 minuutin sisään sähköpostiisi vahvistuslinkin, jota klikkaamalla pääset liittymään postituslistalle, ja saat ensimmäisen Postia Päiväkummusta.
- Melko usein vahvistuslinkki menee sähköpostisi roskakoriin tai roskapostikansioon, sieltä kannattaa siis käydä kurkkimassa.
- Mikäli vahvistuslinkkiä ei klikkaa, ei listalle pääse.
- Jokaisen Postia Päiväkummusta lopussa on ”poistu postituslistalta”-painike, joten pääset helposti irti, jos (jostain ihmeen syystä) niin haluaisit.
Aiempia omakuvakirjoituksiani:
6.3.2025 https://paivakummunminna.fi/6-syyta-miksi-kuvaan-alastonta-itseani-omakuvaprojektini/
26.8.2024 https://paivakummunminna.fi/terapiaa-ja-omakuvia/
2.11.2023 https://paivakummunminna.fi/alkuvuonna-oli-kaikki-viela-hyvin/
24.10.2023 https://paivakummunminna.fi/voiko-kuva-kertoa-kaiken/
4.9.2023 https://paivakummunminna.fi/mina-alastomana-omakuvaprojektini-2023/