Pahoittelen tässä nyt jo heti alussa sitä, että me molemmat joudumme kestämään. Sinä minua, ja minä tätä kirjoittajaminääni. Se on jäänyt jumiin Kirjoittamisen Vastuksen taakse. Se on kuin sellainen vedettävä lelu, tai pehmolelukoira, tai robotti, jumissa seinää vasten. On siinä marssinut niin kauan kunnes on veto loppunut, jolloin on niille sijoilleen jäänyt.
Siinä seinää vasten on nyt myös minun soljuva tekstintuottokykyni.
Olen ollut tässä ennenkin, ja olen tästä ennenkin kirjoittanut sinulle, kirjoittamisesta ja kirjoitustauosta ja tien tukkivasta muurista.
Mutta siis olen ennenkin päässyt tästä läpi. Nyt siis on helppo toimia samalla tavalla kuin aiemmin? Samalla tavalla tulla muurista läpi, tai kiertää sen, eikö?
No ei
En minä muista miten sen olen tehnyt. Jokainen kerta kun törmään tähän esteeseen, minkä kirjailija Claes Anderson nimitti kirjoittamisen vastukseksi, on aina eri kerta. Eri minä, eri tilanne, eri syystä muuri edessä. Se, mikä toimi viimeksi, ei siis välttämättä toimi nyt.
Se olisikin liian helppoa, mutta ei. Sama ongelma, eri ratkaisu, joka kerta.
Voiko se olla sitä, että unohtaa hoivata kirjoittamista? Aivan kuin koiranpentumme Hulda, pikkupentu vielä, ei sitä kouluteta tulemaan luokse siten, että vain kerran kehutaan. Ei todellakaan. Harjoitusta pitää toistaa kymmeniä, satojakin kertoja, ja aluksi jokaisesta onnistumisesta kehua ja jatkossakin kehua ja palkita tasaisin väliajoin. Pitää harjoitella kirjoittamista ja kestää vain se soopa, mitä aluksi tulee.
Määrän pitää aluksi korvata laatu, että saa sieltä tasapaksusta tekstimassasta nousemaan hienojakin tarinanpätkiä eli pitää siis vain kestää ja tökkiä tekstiä eteenpäin. Tai kiskoa, miten päin sitä nyt tahtookaan ajatella. Niin kuin Hulda-pentu, välillä se on edellä, välillä takana, toisinaan juurtuu paikalleen. Pitää siis kestää tekstin tempoilu, juurtuminen, kiskominen, ja jatkaa vain kirjoittamista. Ja juurikin sen takia tuo alun pahoittelu.
Olisi ylevää sanoa, että minun blogini kaikki kirjoitukset ovat vain sinulle mutta ei, paljon on näitä, mitkä kirjoitan itselleni
Kyseessä ei edes ole se, etteikö olisi kirjoitettavaa, tai ettenkö haluaisi sinulle tuottaa tarinoita. Haluan, todellakin, ja joka päivä tulee mieleen paljonkin kirjoittamisen arvoista. Mutta joku siinä vaan tökkii, se kirjoittamisen vastus, mikä estää kykyni istuttaa itseni tähän koneen ääreen.
Tekstiä tulee kirjoittamalla. Ideoita tulee kirjoittamalla. Kirjoittamatta ei tule mitään. Hyviä kirjoituksia ja tarinoita ei tule jollei kirjoitettujen tekstien määrä ole iso. Määrä korvaa aluksi laadun (siitä tämä kirjoitus on loistava esimerkki), kirjallisessa kukkapenkissäni on nyt rehottava rikkakasvien kirjo, ne kauniit istuttamani kukat ovat jossain siellä uumenissa.
Tuntuu, että paljon olisi kerrottavaa, mutta ihmekö tuo, että siltä tuntuu, edellinen kirjoitus tuli ulos nelisen kuukautta sitten. Olet kyllä ollut mielessäni, ja tarinanpätkät ja ”hei tästäkin haluan sinulle kertoa!” myös mutta joku siinä nyt sitten on ollut, esteenä.
Olisiko kesä?
Tai siis ei kesä vaan kesän työt ja minun voimavarani?
Ehkäpä!
Jos nyt läräisin taakse päin blogiani, löydän sieltä tasaisin väliajoin pidempiä taukoja. Mahtaako ne asettua vuoden pimeimpään aikaan ja sitten kesään? Villi arvaus on, että kyllä. (Jään tätä asiaa pyörittelemään itsekseni, palaan tähän vielä omassa kirjoituksessaan.)
Ajatuksiani koiranpennusta ja kirjoittamisesta
Tämä aika, jolloin ei kirjoituksia ole tullut ulos, on ollut aika paljon totuttelua, moneenkin asiaan.
Elämä ilman koiravanhusta. Elämä koiranpennun kanssa. Päivät ennen roadtrippiä, tai pop up galleriaani. Toipumisen päivät kyseisten juttujen jälkeen. ”Taasko täällä sataa”-kesäkuu, ja tukalan helteen heinäkuu.
Kyllähän se monessa näkyy, että asun maalla. Koiravanhuksen hautaaminen itse kaivamaani kuoppaan, oman metsän reunaan. Jackrusselinterrieri, joka rotuna on hyvin itsenäinen ja itsepäinen, energinen ja paljon tilaa ja liikuntaa tarvitseva. Aitojen rakentaminen ja ponien tuleminen kesäkuun puolivälissä. Talon katon siistiminen, sammalien rapsuttelu irti kattotiilistä. Ulkorakennusten siivoaminen ja kahden pop up gallerian järjestäminen. Navetan siivous, roskien lajittelu ja nuotiot. Oma vanha talo, jossa kuumimmillaan oli + 26 astetta. Ukkosen jyrinän keskellä räpsähdys, mistä tiesi salaman iskeneen jonnekin lähelle.
Jos ei kaikki niin ainakin valtaosa noista luetelluista ei kyllä kaupungissa onnistuisi.
Puhun Hulda-koirasta. Mikä se on? Miksi meille tuli koira?
No niinpä, sitä vähän jotenkin itsekin ihmettelen. Vaikka siis ihan on minun tekosiani, tämä koiran hankinta. Halusin koiran, joka tulee kanssani metsään, kulkee mukanani. Meidän Tyyne-koiravanhus haudattiin vapun tienoolla, ehtihän siinä vajaat kolme kuukautta olla ”Ei me oteta uutta koiraa!”-mietteissä.
En oikein tiedä, miten se ajatus siitä muuttui. Oliko se vain mahdollisuus, mikä muutti mielen? Luulisin, että tässä on se totuus. Koiran kasvattaja etsi narttupennulle sijoituskotia ja siten meille tuli mahdolliseksi rotukoiran tai ylipäätään minkään koiran hankinta. Muistan kyllä pohtineeni sitä, kuinka minun energiatasojeni ja jackrusselinterrierin energiatasojen välillä on aika iso ero, mutta ilmeisesti tuo huomio ei ollut riittävän suuri kaataakseen ajatuksen koirasta.
Hulda-pentu on energinen, se nyt ei varsinaisesti ole mikään yllätys. Minä toivoisin, että voitaisiin suoraan hypätä ohi tämän pentuvaiheen ja varsinkin tulevan teinikoiravaiheen ohi siihen, että minulla olisi aikuinen koira. Se olisi hyvä juttu!
Seurana olemisen lisäksi tarvitsimme koiran, joka pitää hiiret ja myyrät poissa talosta ja sen liepeiltä ja kelpo russelihan tuo on, hyvin toimiva luolakoira, rottakoira. Just tänään piilotti puoliksi syödyn myyrän raadon kukkapenkkiini (pisteet siitä, että se kulki siellä kukkien väleissä, ja hautasi raadon kohtaan missä ei kukat kärsineet).
Miltä koiranpentuarki on nyt tuntunut? Millaisia ajatuksia on?
Pahimmillaan todella synkkiä, lähinnä oman päätöksen raskasta kritisointia (mutta onneksi ymmärrys, että hyvin nukutun yön jälkeen ei omat ajatukset ole ihan niin synkät…). Vaihtelevia ajatuksia muutenkin, luonnollisesti koiran vireystilan säätelemiä. Hulda-koiralla on aikas monenlaisia vaiheita. Osa mukavampia, osa ei niinkään. Kun se käyttää viimeisiä energianrippeitään ennen nukkumaanmenoaan, on se raskasta ja raivostuttavaakin, sillä on sellainen maaninen vauhti ja riehuminen sekä tahto tuhota suurinpiirtein kaikki mitä eteen jää ja auta armias jos kissa sattuu silloin tulemaan eteen, niin siinä saa laskea kymmeneen ja etsiä kärsivällisyyttään hyvän tovin. Silloin olen, suoraan sanottuna, toisinaan sitä mieltä, että koira voisi puf! vaan tuosta noin vaan kadota.
Mutta ei se katoa, ja kun se maanisvauhti päättyy nukahtamiseen, muuttuu koirakin taas ihan kivaksi. Parhaimmillaan koira on just heränneenä, sellaisena vähän pöllämystyneenä. Hah, mietin itseäni heränneenä ja koiraa heränneenä, kylläpä on meissä iso ero, minä tuskin olen parhaimmillani ja mukavimmillani ennen kuin kolmas kahvikupillinen on alkanut vaikuttaa!!
Vallan mainio se on ulkona, silloin kun se on Tosi Pätevänä (ei silloin jos/kun se maanisvauhti alkaa tulla näkyviin ja se mieluummin taluttaa itseään pitämällä hihnaa suussaan kuin olemalla minun talutettavana…).
Russelinpentu opettaa paljon omista reaktioistani. Opettaa, että voisi olla hyvä hengittää syvään ennen kuin aikoo toimia tai puhua. Russeli on rotuna siitä paska, että sille ei voi kiukulla tai runnoen työntää mitään opetusta läpi. Täytyy ensin työstää oma kiukku ja vasta sitten toimia koiran suhteen ja toisaalta aina vaan jaksaa kehua ja palkita hyvästä.
Mutta tuli jännä ajatus
Minähän halusin koiran, jonka kanssa voin olla metsässä. Nyt just minä istun omassa metsämajassani kirjoittamassa. Koira nukkuu selällään auringonvalossa.
Onko tavoitteeni nyt siis täyttynyt, minähän olen metsässä koiran kanssa?!
Jännä, totta. En ihan vielä ajatellut, tuo kun on vasta niin pikkupentu mutta siis totta, kyllä. Pidetään nyt kuitenkin tätä päivää onnekkaana sattumana, ennemmin kuin täyttyneenä tavoitteena, okei?
Meinasin kirjoittaa otsikolla ”Neljätoista senttiä liikaa”, mutta taidan jättää vyötäröni ihan omaksi kirjoituksekseen. Meinasin myös nyt vain jättää tämän tekstin tähän, ihan jo siksikin, että Hulda heräsi juuri, joten ulos on mentävä. Tai no ”ei mentävä” vaan siis saan mennä, kävelemään tuohon vanhaan kuusikkoon, niin että on mukana Huldan lisäksi yleensä yksi tai kaksi tai joskus kolmekin kissaa. Siellä me kaikki kuljemme ja minä myhäilen sitä erikoista päiväkävelyseuruettamme.
Ajastasi kiittäen ja kumartaen
Minna täältä Päiväkummun tilalta
Postia Päiväkummusta -sähköpostikirjeet
Koska tietosuoja-asetukset turvaavat tietosi, tehdään asia huolella:
- Alla olevaa kuvaa klikkaamalla pääset liittymislomakkeelle, jossa kysyn vain etunimesi ja sähköpostiosoitteesi (Jos kuvan kautta ei pääse, tässä suora osoite liittymislomakkeelle: https://paivakummunminna.activehosted.com/f/7)
- Saat 1-2 minuutin sisään sähköpostiisi vahvistuslinkin, jota klikkaamalla pääset liittymään postituslistalle, ja saat ensimmäisen Postia Päiväkummusta.
- Melko usein vahvistuslinkki menee sähköpostisi roskakoriin tai roskapostikansioon, sieltä kannattaa siis käydä kurkkimassa.
- Mikäli vahvistuslinkkiä ei klikkaa, ei listalle pääse.
- Jokaisen Postia Päiväkummusta lopussa on ”poistu postituslistalta”-painike, joten pääset helposti irti, jos (jostain ihmeen syystä) niin haluaisit.
Aiempia kirjoituksiani kirjoittamisesta:
Tarina rastaista ja prokrastinaatio
Kirjoittamisesta apu suruuni eli kilpailunovellini