Vaikka ei ehkä niin ajattelisikaan, ovat valokuvaajan ja kaunokirjallisuutta kirjoittavan ihmisen ohjeet itse asiassa hyvinkin yhdenmukaisia. Luonnollisesti tekstissä tarina on se oleellisin, tietenkin, mutta samalla tavalla valokuvaajaa kehotetaan miettimään kuvan tarinaa, sitä mitä sillä halutaan kertoa, sitä, miksi kuva ylipäätään otetaan (varsinkin nykyään kun voi kuvata valtavan määrän kuvia tost noin vaan).
Miksi teksti kirjoitetaan on aivan sama kuin miksi tietty kuva otetaan. Toki tekstiä on aikaa miettiä, toisin kuin valokuvaa, joka voidaan ottaa hyvinkin nopeassa hetkessä. Eläinkuvaus ainakin osittain, katukuvaus, urheilukuvaus – niissä ei tarinoita etukäteen juurikaan mietitä. Toisaalta, kyllähän kyseisissä kuvauslajeissa itse kuvan kohde kertoo omaa tarinaansa.
Saaliinsa ääressä oleva merikotka, (villi)hevoslauman nuorten orien leikki ja pystyyn nousemiset, kuvaajaa kohti rynnivä koiranpentulauma, maaliviivan ensimmäisenä ylittänyt juoksija, oma äänensä kaikilla. Voitte kivittää minut toki, mutta noissa kaikissa voi olla myös sattumaa ja tuuria mukana, on siis tekijöitä, joihin kuvaaja ei millään tavoin voi vaikuttaa.
Salaisuus ehkä onkin, sitten kuitenkin, kuvan pohdinta, etukäteen. Kuten kirjoittaja, joka pohtii tekstinsä genren, tyylin, teemat, sanavalinnat, samalla tavalla kuvaaja on ennen kuvanottoa (toivottavasti) tehnyt valintoja. Miltä korkeudelta kuvataan, onko kamera maata vasten, kuvaaja kyykyssä, tai jollain korokkeella. Mitä kohti kuvataan, eli mitä taustalle jää.
Mitkä ovat kameran säädöt eli auttaako kameran tekniikka vaikkapa sarjakuvauksen myötä (ja kuinka nopea muistikortti on kirjoittamaan eli saako sarjakuvauksesta kaiken sen hyödyn minkä voi saada). Mitä kameraa ja erityisesti mitä objektiivia käyttää, kuinka kaukana kohteestaan on.
Kirjoittaja vaientaa tarinansa rönsyt ja ”tappaa” turhat hahmot, valokuvaajan taidoista on kiinni, saako hän kuvan kohteen niin sanotusti irrotettua taustastaan, kohoamaan kohteen myös kuvankatsojan näkemäksi kohteeksi ja ylipäätään koko kuvan kuvaksi, mitä jää katsomaan.
Hyviä kuvia voi lottovoittotyyppisellä onnella syntyä tyhjästä, mutta kyllä useimmin kuvasta näkyy kuvaajan taitotaso, ajankäyttö ja omistautuneisuus. Kaikessa, mille antaa aikaansa, on mahdollisuus kehittyä. Upeinkaan kalusto ei hyödytä, jos ei sitä aktiivisesti käytä ja kääntäen sama, jos kuvaa paljon ja monipuolisesti ja tarkastelee ottamiaan kuvia ja ehkäpä lueskelee lisäoppia, voi päästä vaikka ja kuinka hienoihin kuviin hyvinkin vaatimattomalla tai keskinkertaisella kalustolla.
Tekstintuottajaa kehotetaan jättämään tilaa lukijan omalle mielikuvitukselle, olematta selvittämättä kaikkea puhki, samoin valokuvaajaa neuvotaan pyrkimään minimalismiin, että kohde ei hukkuisi kaiken sälän sekaan. Tekstin saa elävämmäksi taitavalla sanojenkäytöllä ja myös sillä itse tarinalla, valokuvaajan apuna kuvan elävämmäksi saamisella taas on vino pino sääntöjä sommittelun suhteen.
Kerron ohjeita omien ajatelmieni ohessa (näiden linkit löytyvät tekstin lopusta), kun tässä pohdin hevoskuvauksen kannalta oleellisimpia oppeja:
1 Turvallisuus eli ole hereillä
Hevonen on saaliseläin, joka voi pienestäkin toteuttaa sisintään eli paeta. Jos yksi kuvaaja on siinä edessä, ei hevonen ole paha, jos se juoksee päältä. Hevoslaumaa kuvatessa turvallisuus on ymmärrettävä vielä paremmin, koko ajan pitää toinen silmä olla auki sillä, mitä ympärillä tapahtuu. Lauman kuvaamisesta tiedän paljon, koska orivarsapihattotallini seitsemänä toimintavuotena tuli kuvattua paljon lauman seassa.
Hevoslauman seassa ei pahaksi ole se, että tietää hiukan lauman arvojärjestystä, vähintäänkin että kuka on lauman johtaja. Jos alempiarvoisen hevosen pitää kiireessä valita väistääkö se laumanjohtajaa tai kuvaajaa, häviää kuvaaja, eikä se tee hevosesta pahaa, vaan vain laumajärjestyksen mukaisesti toimivan.
Ehkä tässä kohden voi myös mainita sen, että vaikka olisitkin kuvaamassa kisoissa tai kiinni olevaa yksittäistä hevosta, älä käännä selkääsi kohteellesi. Turvallisuus joo, mutta jos käännät, mistä tiedät, kuinka herkulliset kuvat menetät?!
2 Valo
Monet kuvat kaatuvat siihen, että kuvan kohdetta kirkkaampana on joku kuvan vähäpätöisempi elementti. Katse hakeutuu AINA kirkkaimpaan ja kontrastikkaimpaan kohtaan, ja jos tahtoo kuvansa kohteen olevan myös katsojan mielestä kuvan kohde, ei tästä säännöstä voi tinkiä.
Valon suunta on, jos minulta kysytään, yksi kuvan tärkeimmistä tekijöistä, ja itse kuvaan 99 % vastavaloon (valo tulee minua kohti). Se yksi jäljelle jäävä prosentti on omistettu yhdelle hopeanharmaalle oriille, joka myötävaloon kuvattuna (valo selkäni takana) on huikean kaunis ja vetää katseen itseensä heti ja suoraan.
3 Sommittelu ja rajaaminen eli katso kamerasi etsimen läpi ja käytä jalkojasi
Paljon tehdään kuvankäsittelyllä, mutta paljon on myös kuvaa parantavia tai heikentäviä päätöksiä, mitä tehdään hetkeä ennen kuvanottoa. Kyykyssä, seisten, korkeammalla, mitä taustalle jää? Jos kohteen päästä sojottaa koivu, saa sen pois helposti astumalla pari askelta jommallekummalle sivulle. Jos lumisateen tahtoo näkyviin, ei se onnistu valoisaa peltoa vasten mutta taustan tummaa metsää vasten kylläkin, kyykkyasento voi siis olla paras. Jos pienestä ponista ei heinien takaa näy kuin korvat, et ehkä kuvaa kyykyssä. Jos kuvassasi on ihminen, älä anna horisontin katkaista häneltä päätä vaan kyykisty tai kurkota.
4 Kolmanneksen sääntö, negatiivinen tila, tilaa katseelle/liikkeelle ja tyhjyys
Jos 99 % kuvistani on vastavaloon, on samalla tavalla 99 % myös kolmanneksen säännön mukaan sommiteltu. Yhtä sommittelun sääntöä eli kultaista leikkausta en varsinaisesti ole koskaan ymmärtänyt, onneksi eräs sivusto sanoikin, että kolmanneksen säännön voi ajatella olevan hyvin pelkistetty kultainen leikkaus.
Jaa kuva-ala yhdeksään samankokoiseen suorakulmioon. Kaksi pystyviivaa, kaksi vaakaviivaa. Pyri sijoittamaan kohde tai kohteet viivojen kohdalle tai, vielä parempi, viivojen leikkauskohtiin, koska sinne katse mielellään hakeutuu. Tämän ohjeen oheen voisi hyvin liittää ajatuksen negatiivisesta tilasta eli tyhjästä tilasta, missä ei ole mitään katsetta häiritsevää tai ylipäätään yhtään mitään. Hevonen kuvan reunassa, pää ja katse kääntyneenä kuvan keskustan suuntaan, paljon tilaa katseelle. Täydellistä!
Monet kuvat kaatuvat siihen, että niihin yritetään aivan työntää liikaa ja kaikkea. Yksinkertaista, jopa minimalistista, rauhallista, sellaista kuvaa jää katsomaan pidemmäksikin aikaa, mikä varsinkin nykyajan valtavan kuvavyörytyksen aikana on suuresti plussaa.
5 Syväterävyys
Johanna Vaurio-Teräväinen kirjoitti erittäin hyvässä ja informatiivisessa blogissaan näin: ”Syväterävyys tarkoittaa siis sitä, että tietyn polttovälisellä linssillä on tietty alue, jossa kuva on täysin terävä, ja sen edessä ja takana olevat alueet ovat epäteräviä. Terävyysalue riippuu sekä linssin aukosta, polttovälistä, että kuvausetäisyydestä kohteeseen.
Kuva on kuvattu 85mm objektiivilla aukolla f/2.0 noin neljän metrin etäisyydeltä. Laskennallinen terävyysalue on n. 28 cm, joten aukkoa ja kuvausetäisyyttä valittaessa onkin mietittävä tarkkaan mahtuuko kaikki olennainen tuon alle 30 cm sisään.
Mitä pidempi polttoväli, sen lyhyempi terävyysalue. 200mm linssillä kuvattuna 5 m päästä kohteesta terävyysalue on vain 8 cm ja vastaavasti 35mm samalta etäisyydeltä 2,78 m.”
Tämän haastavuuden näkee parhaiten jos kuvaa hevosta ja ihmistä, vaikkapa niin, että ratsastaja nojaa hevosen kaulaan ja hymyilee korvien takana, ja kuvaa otetaan etuviistosta. Koska hevosen pää on ainakin syväterävyyden osalta iso, saa aika taituri olla, että saa tarkaksi sekä turpakarvat ja ihmisen pään, jos siis tahtoisi kuvata isolla aukolla (eli pienellä f-arvolla).
Ratkaisuna on pienentää aukkoa (suurentaa f-arvoa), jolloin saa kaiken tarkaksi, tosin silloin kannattaa huomioida, että sitten tarkentuu myös vieressä/ takana olevat elementitkin, eikä kohde enää ole irti taustastaan. Toinen (ja minusta parempi) ratkaisu on ottaa ihminen alas sieltä selästä, ihan siihen hevosen pään viereen, silloin saat katseen kiinnittymään vain ihmisen ja hevosen päihin ja lisäksi saat kerrottua tarinaa läheisyydestä.
Itse kuvaan aina isolla aukolla, vain henkilökuvausten isot ryhmäkuvat kuvaan pienemmällä aukolla, että saan mummonkumminkaimojenkin kasvot näkymään terävinä.
6 Katsetta johtavat linjat ja kehystäminen
Nämä toimivat kuvaajan puolesta mutta myös vastaan ja näissä on usein harkittua mutta yhtä usein myös sattuman muovaamaa. Tätä avaan näkemäni kuvan avulla. Koira juoksee suoraan kohti kameraa, taustalla tasaisen tumma metsä. Terrierityyppisen koiran valkoinen häntä sojottaa pystyssä niin että se erottuu selkeimpänä vasten tummaa metsää (koiran itsensä ympärillä on lenkkipolku). Koiran päässä on valkoinen kaareva juova silmien välissä, mikä asettuu suoraan hännän alapuolelle. Koiran silmät ovat kirkkaat ja hyvin tarkat.
Katse osuu siis ensimmäisenä häntään mutta kuvaajan onneksi pään merkin myötä katse jatkaa kulkuaan tärkeämpään eli päähän ja silmiin. Jos häntä olisi ollut ihan hiukan eri kohdassa, ei linjaa olisi muodostunut ja katse olisi jäänyt häntään, mikä tuskin on tarkoitus. Jos takana taustassa olisi ollut vaikkapa valkoinen koivu, olisi katse kulkenut hännästä koivun kautta ulos kuvasta, mikä on epätoivottavaa, mitä pidempään katseen saa pysymään kuvassa, aina parempi.
Katsetta saa myös suunnattua paremmin kohti kohdetta käyttämällä kehyksiä. Hevoskuvaajat ovat taitavia könyämään puskien keskelle, saadakseen oksista ja lehdistä kuvaan kuin kehykset. Mäntymetsällä aseta itsesi ja/tai malli niin, että se jää puiden väliin, saat niistä kehykset. Ole näppärä ja pidä käsissäsi maitohorsmia ja kameraa, saat kauniit kehykset.
7 Tarkennus
Silmä, sierain, korva. Harja? Häntä? Etujalka? Timotein kukinnon kärki, kärpänen, lumihiutale? Minulla ainakin on vuosien mittaan mennyt satoja tai tuhansia kuvia roskikseen siksi, että tarkennus ei ole osunut oikeaan. Muuten hieno laukkakuva laitumella, jossa hevonen korvat hörössä ja just oikein eli toinen takajalka maassa mutta tarkennus lautasen sivulla – harmittaa isosti, koska roskiskamaa.
Toisaalta sitten taas, hevosen epätarkka tumma hahmo taustalla, edessä täysin tarkat lumihiutaleet, toimii erittäin hyvin. Hevoslauma makuulla, epätarkkoina kaikki, vastavalon säteet joissa täysin tarkat pikkulinnut siinä hevosten luona, toimii täydellisesti. Tämä on ehkä sellainen kikkailun salliva kohta, koska tässä vain taivas on kuvaajan vision rajana.
8 Dokumentaarinen vai potretti?
Hääkuvaajat tietävät kumpaa kuvaavat, ja tätä samaa ajatusta haluaisin tuoda myös hevoskuvaamiseen, erityisesti kilpailuissa kuvaamiseen. Potretteja ovat lisätyn ravin kuvat, täydellinen kuva esteelle lähdöstä, väistöt, alkutervehdys. Dokumentaarinen kuvaaminen on hevosen taputtaminen suorituksen päätteeksi, tai hoitajan pusu hevosen turvalle, tai ratsastajan lapsi keppihevosen selässä ihan siinä hevosen vieressä. Kumman kuvaustyylin arvo on suurempi, sen päättävät yleensä kuvan maksaja eli ratsastaja/omistaja ja myös kuvaaja. Itse pidän näistä kovasti ja aina pysähdyn katsomaan, kun feediä lärätessä tulee vastaan dokumentaarisia kilpailukuvia.
9 Hevosen ilme ja askellus
Sanokaa mitä sanotte, mutta minusta ratsastuskuvissa pitää olla korvat hörössä ja rento suu ja suupielet ja sieraimet. Jos ei, kuvan tarina minussa alkaa kasvaa ja pohtia, miksi hevonen ei ole rennon ja rauhallisen oloinen. Omista kuvistani kelpuutan vain hörökorvakuvat. Liikekuvista kelpuutan vain ne, missä jalat ovat juuri optimaalisessa kohdassa käynti- tai ravi- tai laukka-askelta. Muut voivat olla muuta mieltä.
10 Älä tottele (paitsi ykköskohtaa)
Säännöt on tarkoitettu rikottaviksi. Kun tiedät lainalaisuudet ja sen, kuinka katse kuvassa kulkee, voit tehdä ihan mitä vain, kunhan kuvallasi on joku syy, joku tarina. Niin kuin Johanna Vaurio-Teräväinen kirjoittaa: ”Kuvassa kaikki alkaa tarinasta. Jos kuvassa ei ole tarinaa, jää se usein sisällöltään irtonaiseksi ja vaille merkitystä. On hyvä , jos kuva antaa katsojalle miettimisen aihetta ja johdattaa katsojan mielikuvitusta siihen kaikkeen, mikä kuvassa ei näy, mutta jonne ajatukset alkavat vaellella kuvaa katsoessa.
Kuvaa ottaessa ja/tai rajatessa voi kuitenkin paljon vaikuttaa siihen, millaisia mielikuvia kuvaa katsoessa herää. Onkin tärkeää miettiä sanoma melko pelkistetyksi ja myös pitää huoli, ettei katsojalle jää epäselväksi mikä on kuvauksen kohde.”
Ajastasi kiittäen ja kumartaen
Minna täältä Päiväkummun tilalta
P.S. Keräsin sinulle aimo satsin kuvia osoitteeseen https://www.paivakummunminna.com/Private/Vinkkej%C3%A4-kuvaajille-171125/n-kBPzp7 Osa on esimerkkejä sattuman voimasta, osa siitä, kuinka sommittelun säännöt on huomioitu, osa esimerkkejä siitä, että jotain olisi pitänyt tehdä eri tavalla.
Postia Päiväkummusta -sähköpostikirjeet
Koska tietosuoja-asetukset turvaavat tietosi, tehdään asia huolella:
- Alla olevaa kuvaa klikkaamalla pääset liittymislomakkeelle, jossa kysyn vain etunimesi ja sähköpostiosoitteesi (Jos kuvan kautta ei pääse, tässä suora osoite liittymislomakkeelle: https://paivakummunminna.activehosted.com/f/7)
- Saat 1-2 minuutin sisään sähköpostiisi vahvistuslinkin, jota klikkaamalla pääset liittymään postituslistalle, ja saat ensimmäisen Postia Päiväkummusta.
- Melko usein vahvistuslinkki menee sähköpostisi roskakoriin tai roskapostikansioon, sieltä kannattaa siis käydä kurkkimassa.
- Mikäli vahvistuslinkkiä ei klikkaa, ei listalle pääse.
- Jokaisen Postia Päiväkummusta lopussa on ”poistu postituslistalta”-painike, joten pääset helposti irti, jos (jostain ihmeen syystä) niin haluaisit.
Luettavaa muualla:
https://digi-kuva.fi/valokuvaustekniikka/kohde/3-sommitteluvinkkia-jotka-on-syyta-osata
https://digi-kuva.fi/valokuvaus/kuvasommittelun-tarkeimmat-lainalaisuudet
https://johannavauphotography.blogspot.com/2018/02/tunnelman-luominen-kuviin-kayta.html
https://retkipaikka.fi/tunnelmallinen-retkikuva-nain-se-syntyy/
https://www.canon.fi/get-inspired/tips-and-techniques/better-composition